December 2, 2023

Onhan se nähty, että mikään ei pysy samana. Ei näkö, ei iho, ei valo ikkunassa. Se on aivan selvää. Eilen minulle kuitenkin kävi niin, että ystäväni kanssa puhuessani näin aivan kaiken määrittyvän muutoksen kautta. Näin sen olevan ainoa pysyväinen elämässämme.

Kaikki on ohimenevää ja tämä ominaisuus tekee kaikesta elävää ja haluttavaa; se on eliksiiri, halumme kohde; me haluamme kaiken muuttuvan ja lopulta loppuvan, se on rakennettu jo dna:han, meidän ihmiseläinten.

Voisi sanoa, että tästä huolimatta pyrimme pysyvyyteen. Kun kaikki on hyvin ja vauva on suloinen. Kun asiat eivät ole hyvin ja vauva sotkee taas kaikki paikat, toivomme se kasvavan jo vähän. On hetkiä, joiden haluaisimme jatkuvan ikuisuuteen, ja kun sataa vettä, tuntuu ettei se ikinä lopu. Kun on hauskaa ja elämme hetkessä, emme edes muista mitä oli eilen. Kun on tylsää, tulisi jo huominen.

Perustamme kansakuntia ja poliittisia järjestelmiä. Natsi-Saksa, Israel ja Palestiina, Neuvostoliitto. Crumble, crumble. Suomi ei ikinä mene Natoon, Suomi on Natossa. Ne pitkät aurinkoiset kesät kun oltiin lapsia ja nämä märät, loppumattomat syksyt, kun ollaan keski-ikäisiä. Ajan ääripäät, kun mikään ei muutu ja kaikki vain murenee alta.

Sanotaan, että meille annetaan sen verran kuin jaksamme kantaa. Ystäväni kertoi sukulaisestaan, jolla oli takanaan pitkä vaikea aika vakavien mielenterveysongelmien kanssa, joista kumpikin pariskunnan osapuolista kärsivät. Kuulin, että nämä ongelmat olivat nyt ohi ja pariskunta oli noin vuosi sitten saanut ensimmäisen lapsensa. Ennenaikaisessa synnytyksessä oli kuitenkin tapahtunut komplikaatioita, jotka tulevat vaikuttamaan lapsen kehitykseen.

Edellisessä blogissani puhuin stressin kokemisen harhasta. Tuon tainnuttavan oivallukseni jälkeen olen onnistunut siirtämään oman stressini kokemisen painopistettä merkittävällä tavalla. Koen vahvasti, että tärkeintä on merkitys minkä asioille antaa. Aikaa on kulunut vasta vähän, mutta toivon säilyttäväni uuden suuntani. Tunnen tehneeni tähän oivallukseen elämänmittaisen matkan ja luultavimmin oivaltaneeni sen useammankin kerran matkan varrella vain unohtaakseni jälleen ja syöksynyt takaisin pyörteisiin. What is the meaning of life? Siitä on tehty dokumentteja ja vitsikirjoja, mutta en oikeastaan ymmärrä tätä asiaa niin laveasti, vaan aivan pienesti ja arkisesti.

Merkitys pitää sisällään muutoksen ja pysähtymisen liikkeen sisällä. Sen ei tarvitse olla teko, mutta sen täytyy olla tunne. Se ei välttämättä vie hetkeäkään aikaa, mutta se pysähtyy ja näkee. Se ei arvostele, vaan arvostaa: toista ihmistä, eläintä, tavaraa, luontoa, itseä. Merkitys voi olla pieni tai iso, ja koskea toista, mutta välttämätöntä on vain, että itse tuntee sen. Voisin kirjoittaa asiasta pitkän puron, mutta lopulta se on rakkautta. Aivan ohimenevää: voimme olla tuntikausia ihmisten joukossa selvittelemässä toraillen mitä ihmeellisempiä asioita, mutta kun lähtiessämme kosketan tarkoituksella toista ihmistä olkapäähän kuin ohimennen, jotain siirtyy ja se muuttaa kokemuksen.

Kaikki ovat muutoksen sisällä ja on aikoja, jolloin muutos tulee ja muuttaa vain kivun paikkaa. Surukin on rakkauden kokemus, kaipuu jotakin tai omaa itseään kohti. Rakkauden toinen nimi on hyväksyntä. Jos et pysty hyväksymään jotain, hyväksy se. Ei sitä jotakin, välttämättä, vaan se tunne. Anna tunteellesi huomiota; hyväksy, että et hyväksy. Usko pois, sillä on merkitys. Anna itsellesi rakkautta. Kun joku antaa rakkautta, olkoonkin, että se olet sinä itse, voit huomata hyväksyväsi sen jonkun toisen vielä jonakin päivänä, ainakin ymmärtää mistä asiat voivat johtua. Ehkäpä.

Nämä muuttuvat asiat, joista kirjoitan, ovat kuin aika, hitaita ja hiipiviä; tulevat niin, ettei niiden tuloa paljon huomaa. Mutta mikäpä ajan pysäyttäisi? Ei ainakaan mikään tuleva tai menneessä pyörivä. Kaipuuni, joka minut saa näitä ajatuksia kirjoittamaan, kuitenkin on juuri sellainen: kaipaan tulevalta jotain sellaista minkä muistan ehkä kaukaisesta menneisyydestä. Se on kuitenkin juuri tästä hetkestä syntyvä: elävä elämän tunne. En usko, että onnistun siinä sitä tuijottamalla tai miettimällä. Ainoa mahdollisuuteni on palata lapsen kaltaiseen kokemiseen. Lapsi ei tiedä, ettei osaa ja opettelee siitä huolimatta lakkaamatta. Lapselle jokainen hetki on merkityksellinen, jokainen tunne vahva. Kyynel on helppo, nauru välähtää. Maut maistuvat vahvoina, uni on syvä ja huomista ei näy. Olisi ihan hullua sanoa, ettei aikuinen pysty siihen. Lapsi vain hyväksyy itsensä muutosten keskellä. Taiteen tekemisessä se on hyvin tuttua. Jo ensimmäisestä viivasta tai väristä alkaen olen vuoristoradassa. Suunta on eteenpäin ja vain rentona voin päästä hengissä perille. Useimmiten matkalla on esteitä ja on opittava tasapainoilemaan tai tuhoutumaan tai kääntämään kokonaan suuntaa. Missä muualla sitä tuntisi olevansa niin elossa kuin vuoristoradalla tai nuoralla kävellessä? Ongelma on saada se mahtumaan arkeen. Siitä lisää myöhemmin.

          Heini Lehväslaiho